Olavi Niemi istumassa kivellä Hangon kasinon rannassa linkki alkusivulle





Kirjoitus Taide-lehdessä vuonna 1990. Kirjoitus oli kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurisen haastattelun yhteydessä. Teemana oli taiteilijapalkka, taiteilijan toimeentulo.
 





Olavi Niemi

Taiteilija tekisi taidetta

Suomalainen taide-elämä on kuin Suomi. Yhteiskunnalle taide on osaamistamme edustavaa toimintaa; mitä ajateltaisiin Suomesta, jos täällä shamaanit rummuttaisivat ja piirtelisivät? Taiteilija pääsee taiteilijaelämää koskevista harhoista viimeistään ansaitessaan monivuotisien taideopintojensa jälkeen elantoansa vaikkapa siivoojana, postituskoneen käyttäjänä tai voi ehkä hieman ylpeänäkin kirjata tittelikseen opettaja. Yhteiskunta varmistaa taiteen laadun siten, että taidetta ja sitä koskevia päätöksiä tekevät erityisesti sopivuutensa osoittaneet kansalaiset.

Suomea ollaan aina oltu liittämässä johonkin; suomen kulttuuripolitiikka on vuosisatoja tuonut maahan taidekäsityksiä. Nyt jo viimeisinkin korpimaiden tölli kykenee lähes viiveettä seuraamaan rintamaiden muotia. Kopioitu signaali saa uuden merkityksen liittäessään meitä esimerkiksi johonkin uskontoon, valtioon tai talousjärjestelmään. Elämme audiovisuaalisen saasteen keskellä, joka muovaa maailmankuvaamme. Kansalaisten on sopivaa ilmoittaa olevansa huolissaan tästä ja sallia kaiken tapahtua.

Vaihtoehtoisen taiteilijan kohtalona näyttää olevan rahatalouden ulkopuolelle siirtyminen. Hän joutuu opettamaan yleisönsä. Jos hän antautuu kulttuurisihteerien armoille, hänen on valistettava heitä. Hän joutuu opastamaan toimittajia ja kriitikoita. Hän avartaa kustantajien näkemyksiä tai kustantaa itse. Kun ei oteta riskiä, että hänen teoksiaan esitettäisiin tai ostettaisiin, liekö raukalla edes toivoa päästä samaan kuvaan kulttuuripoliitikon kanssa ottamaan vastaan poliitikon kuukausipalkan suuruista palkintoa verorahoista. Suomi maksaa siitä, että taiteilijat tekevät yleensä muuta kuin taidetta. Vaikka taiteilijan työn arvo ymmärrettäisiinkin, ei se välttämättä tuota hänelle taloudellisia seuraamuksia edes työskentelyedellytysten ylläpitämiseksi.

Voimme hyvinkin olettaa, että taiteilijan on normaalikansalaisen tulotason saavuttaakseen myytävä kolmentuhannen markan teos vähintään joka kymmenes päivä. Harvan nuoren taiteilijan tuttavapiiristä kuitenkaan löytyy 40 sellaista henkilöä, joilla on halua ja varaa sijoittaa vuosittain tuhansia markkoja mahdollisesti sangen vaikeatajuisiinkin teoksiin, joissa näkemisen voima ja sanomisen rehellisyys saattavat olla suorastaan piinaavia. Eivätkä ostajat aina voi olla varmoja edes teosten tulevasta arvonnoususta.

Vaikka viestimien tarjoama edullinen tiedottaminen sopisi taiteilijan pirtaan, on hänen asiakkaita saadakseen myös ostettava markkinointiapua. Kun markkinointikulu lisätään hänen muihin menoihinsa, hänen on nyt myytävä kolmen tuhannen markan teos ainakin kerran viikossa.

En ihmettele, jos henkilö moisessa tilanteessa haluaa luopua taiteessaan yksilöllisestä oivalluksesta ja pyrkii yleisten odotusten täyttämiseen. Näin hän saisi työnsä laajempien piirien taidekäsityksen puitteisiin ja tavoittaisi helpommin tarvitsemiaan asiakkaita. Huomaamme jo taiteilija-nimityksen selkiytymättömästä käytöstä, kuinka tämä askel on tehty helpoksi hämärtämällä taiteen ja esimerkiksi voimistelun, kaupallisen muotoilun ja käsityön rajat. Näin sellainenkin henkilö, joka ei poikkeuksellisen mainittavassa määrin osoita teoksissaan yksilöllistä oivallusta, voi yhteisössämme toimia taiteilijana.
space