Olavi Niemi istumassa kivellä Hangon kasinon rannassa linkki alkusivulle





Olavi Niemi valmistautumassa konserttiin

 

kuva: Derrick Frilund, joulukuu 1982

Olavi Niemi ennen konserttia virittämässä soittimia, harmooni, gongeja, kolme syntesoijaa, kellopeli, piano, nauhuri, lyömäsoittimia, kaikulaitteita, tietokone (kuvan ulkopuolella) ja muuta rekvisiittaa

 







konserttijuliste



Muusikon on valmistauduttava konserttiin monin tavoin. Konsertti, johon valmistumisesta oheinen kuva on, osoitti minulle, että kaikki pitäisi ehkä varmistaa vielä kerran. Ja että kaikelle ei aina kuitenkaan voi mitään. Jospa kuvan ottamishetkellä olisin tiennyt, mitä kohta konsertin alettua tulin tietämään...

Tämä tarina alkaa sen kertomisella, että kuvan ulkopuolella on pieni tietokone, joka näytteli konserttiin valmistelemassani sävellyksessä tärkeää roolia. Koneeseen tekemäni ohjelman avulla tietokone lähestyi teoksen kuulijaa sekä silmän että korvan kautta.

Konsertti oli yleisömenestys. Markkinointi oli purrut ja pieni sali oli ääriään myöten täynnä. Tunnelma oli katossa.

Konsertin alettua minulle selvisi, että yksi asia oli jäänyt kohtalokkaasti kokeilematta: konserttipaikan sähkön laatu osoittautui konsertin aikana niin huonoksi, että tietokone ei selviytynyt tehtävästään kaatumatta kerran toisensa jälkeen. Toistuvien yritysten myötä sävelteokseni alku tuli kerrattua muutaman kerran, kunnes ymmärsin tilanteen toivottomaksi. Tästä ei vain päässyt yli. Teosta on mahdotonta esittää.

Istun pianotuolilla ja katson yleisöä. Tällaisia painajaisia ihmiset kuulemma saattavat nähdä öisin. Minä olen kuitenkin hereillä. Samoin yleisö. Jotain olisi tehtävä. Pää on tyhjä. Mikä tahansa ratkaisuyritys alkuperäisen suunnitelman toteuttamiseksi oli tuomittu epäonnistumaan. Hyvä konsertti on samalla myös onnistunut illuusio. Nyt oli kyse jostain aivan muusta.

Myöhemmin kuulin, että yleisön joukossa oli noussut sympatia minua kohtaan ja myös jännittynyt odotus: mitä vielä voisi tapahtua!

Yleisöä katsellessani ymmärsin, että jotain heidän olisi tältä käynniltään saatava. Seurannut esitys oli todellinen improvisaatio. Jos aivosähköjäni olisi mitattu, olisi varmaan nähty melkoinen myrsky aivosolujen käsitellessä tapahtumaa ja polttaessa solukkoon muistijälkiä. Lisäksi samalla tuotan konsertin verran jonkinlaista musiikkia, joka sekin on aivotyötä.

Konsertin jälkeen ystäväni yrittivät lohduttaa. Edes viski Bulsassa ei noussut päähän. Kiitos ystävät, tekin jätitte tuona iltana lähtemättömän jäljen.

Tässä kertomastani konserttikokemuksesta minulle jäi käsiin muutamaksi vuodeksi sellainen vika, että niiden ojentaminen pianonkoskettimille soolokonsertin soittaakseni pysäytti käsien verenkierron ja kädet olivat kuin pakastimesta otetut. Ei kohmeisin käsin voi kunnolla mitään esittää.

Vaikka en trapetsitaiteilija olekaan, allekirjoitan sen esteettisen näkemyksen, että taiteeseen liittyy vaaran kokemus. Turvalliset esitykset ovat tylsiä - tuskin lainkaan taidetta.

Ja jotta kaikki pyörähtäisi vielä kerran päälaelleen: Nyt kaksi vuosikymmentä myöhemmin minut yllätettiin edellä mainitussa konsertissa olleen kuulijan kommentilla: Muistan myös sen jännityksen mikä syntyi tekniikan pettäessä, silti kaikesta huolimatta musiikillinen anti oli hyvä, se mielikuva jäi siitä, eikä se liiemmin haitannut kuulijoita, vaikkei alkuperäinen suunnitelmasi toteutunutkaan. Sehän oli tilanne mistä artistina selvisit vallan hyvin!



space
yleisö poistumassa käänteentekevästä konsertista
  kuva: Derrick Frilund, joulukuu 1982

Yleisö poistumassa yllättävän käänteen saaneesta konsertista. Seison kuvassa keskellä, pianon edessä keskustelemassa yleisön kanssa.